Etusivu » Oppimisympäristöt » Iso D ja luokkahuoneen uusi arki
Digitaalinen oppiminen

Iso D ja luokkahuoneen uusi arki

digitaalinen-oppimisymparisto-oppiminen
digitaalinen-oppimisymparisto-oppiminen
Teknologian kehittyessä ja oppilaiden ollessa itseohjautuvia, opettaja ei ole enää materiaalin tuoja, vaan sen äärelle saattaja. Kuva: Getty Images

Ensin se väärä kysymys: oppiiko digitaalisessa ympäristössä paremmin? Jarmo Viteli, Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnan TRIM-tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja vastaa siteeraamalla amerikkalaista kollegaa.

– Pitää kysyä, miten toteutettuina digitaaliset oppimisympäristöt tuottavat tavoitteiden mukaisia tuloksia. Kyse on lopulta pedagogiikasta eikä välineestä.

Ei siis juuri uutta sitten helmitaulun. Luokkahuoneissa etsitään edelleen tasapainoa ja hyviä käytäntöjä. Välineet – nyt sähköiset – muokkaavat opetustapaa. Mikä puolestaan vaikuttaa välineiden käyttöön.

Koulukeskustelua on leimannut aikalisän ottaminen, hengähdystauko. On esitetty mielipiteitä perinteisistä oppimateriaaleista ja digitaalisista sisällöistä. Puolesta ja vastaan.

Viteli pitää kehityskulkua luonnollisena. Ja sanoo ymmärtävänsä hyvin hämmennyksen mietittäessä miten ja kuinka paljon digitaalista sisältöä tulisi käyttää. Itsearviointien perusteella miesopettajat vaikuttavat olevan teknisluonteisissa seikoissa paremmin sisällä, naisten vahvuus taas on vuorovaikutteisuudessa.

Digitaalisuus alkaa löytää rooliaan ja sen käyttöä opitaan arvioimaan.

Niin hyvä kuin kirja välineenä onkin, niin videot, äänitteet ja yhteisölliset työkalut avaavat laajan maailman. Kustantajat tekevät edelleen mielellään perinteisiä, tuloja tuovia, kirjoja. Mutta digitaalista materiaalia kehitetään ja sitä on jo viljalti.

Nyt on vain opeteltava hyödyntämisen tavat. Hötkyilemättä.

– Digitaalisuus alkaa löytää rooliaan ja sen käyttöä opitaan arvioimaan. Tavat syntyvät vähitellen. Ei mennä yhtä selkeää polkua kohti kirkasta tavoitetta. Vaan kokeilujen kautta. Lopputulosta ei tiedä kukaan, toteaa Viteli.

Jotain silti tiedetään. Kuten se, että muutos puhkuu kumoon luokkahuoneen seinät. Digitalisaatio hämärtää rajat niin työn ja vapaa-ajan, kuin koulun ja ulkomaailman välillä. Oppiminen kokonaisvaltaistuu ja siirtyy osin koulun ulkopuolelle.

Opettajalle se merkitsee laskeutumista kateederilta.

– On tultava osaksi luokkayhteisöä. Pienimmät tarvitsevat tukea ja läheisyyttä. Myöhemmin korostuu sisältöoppiminen. Tärkeintä on, että opettaja tuntee porukkansa ja keinot tukea oppilaita, Viteli määrittelee.

Juuri yhteisöllisyys on digimurroksen ehkä keskeisin kohta, ja kaksiteräinen miekka. Luokan käsite muuttuu tai ainakin vaihtelee. Järjestelmät auttavat askel askeleelta eteenpäin yksilöllisellä työskentelyllä. Mutta samalla ne mahdollistavat yhteisöllisen tekemisen vaikka eri puolilla maapalloa. Oppilaiden ollessa itseohjautuvia, opettaja ei ole materiaalin tuoja, vaan sen äärelle saattaja.

Yksi muuttuja ja resurssi ei kuitenkaan opettajan työssä muutu. Se, josta aina on pulaa – aika.

– Osa oppilaista tarvitsee vähemmän ohjausta, osa enemmän. Teknologian, materiaalien ja metodien on mahdollistettava edistyneempien eteneminen omaehtoisesti. Siten opettajan aika riittää myös enemmän tukea tarvitseville, Viteli sanoo.

Ja myöntää, että koulun digitalisoituminen on work in progress.

Next article